OULUN METROPOLIITAN KANSLIA
 

Nummikatu 30 B 16, 90100 Oulu
040 861 8412

(ke-pe 10-16)


oulun.hiippakunta@ort.fi

YHTEYSTIEDOT

​Metropoliitta Elia​
Oulun hiippakunnan piispa
050 352 0735
metropoliitta.elia@ort.fi

Artturi Hirvonen

Hiippakuntasihteeri

 040 861 8412

artturi.hirvonen@ort.fi

HIIPPAKUNTAKAPPELI

 

Pyhitetty pyhien Basileios Suuren, Johannes Krysostomoksen

ja Gregorios Teologin muistolle

 

Nummikatu 30 B 17, 90100 Oulu

Aamupalvelukset keskiviikkoisin klo 9 

(poikkeuksista tiedotetaan erikseen)

Paimen Sanomien pääkirjoitus 4/19

Uudistuuko hallintokulttuuri hallinnonuudistuksessa?

Ortodoksinen kirkkomme on viime vuosikymmeninä siirtynyt hallinnollisesti eräänlaisesta valtion virasto -mallista kohti aidompaa kirkkohallintoa. Kirkkoamme koskeva laki käytiin perusteellisesti läpi ja siihen jäi vain välttämätön. Asetuksen tilalle tuli kirkkojärjestys. Kirkolliskokouksen työjärjestystä on uudistettu ja kirkollishallituksen toimintaa selkeytetty. Pyrkimys on ollut muun yhteiskunnan tavoin siirtyä kohti avointa ja läpinäkyvää hallintoa.

Oman sävynsä hallintoon tuo se, että kirkolla on oma kanoninen lakinsa, jota sen tulee seurata. Valtion lakeja ei tietenkään saa rikkoa, mutta kanonit määrittelevät hengen, jolla kirkkoa hallinnoidaan. Siirryttäessä yhtenäiskulttuurista kohti sivilisaatioiden maailmaa, sääntelyn määrä kasvaa. Kun yhteisöissä ei enää osata käyttäytyä, joudutaan laatimaan aina yksityiskohtaisempia säädöksiä. Tässä on myös valtioiden ongelma: pitäisi purkaa sääntelyä, mutta samalla joudutaan laatimaan uusia sääntöjä, kun ei ole enää yhteisesti jaettua ymmärrystä oikeasta ja väärästä.

Omalla kirkollamme sellainen ymmärrys on. Meillä on suuri aarre kanonisessa laissa, jonka tarkoituksena on säilyttää Kristuksen kirkko rakkauden yhteisönä. Kanoneilla on siis viime kädessä hengellinen tehtävä. Säätäessään vaikka piispojen keskinäisestä yhteydenpidosta kanonit vahvistavat ykseyttä ja keskinäistä luottamusta. Kanonit myös pyrkivät ehkäisemään ongelmia jo ennakkoon kieltämällä tekoja, jotka saattaisivat murtaa kirkon eheyttä. Kanonien joustaminen (ekonomia) ja sanatarkka noudattaminen (akrivia) ovat kirkolle annettuja mahdollisuuksia soveltaa säädöksiä niin, että ”mahdollisimman moni pelastuu”. Tämä nk. soteriologinen kriteeri pätee kaikkeen kirkon elämässä. Kanonien tulkinta onkin enemmän teologiaa kuin juridiikkaa, ja tämän teologian tulee antaa suunta sille, miten kirkkoa johdetaan. Vaikka taannoin seurakunnat rakensivat ”kirkkoherranvirastoja”, ei ortodoksinen kirkko voi koskaan olla virasto. Se on Kristuksen ruumis maailmassa, hengellinen ja aineellinen todellisuus, joka elää siitä rakkaudesta, jota se julistaa kärsivälle maailmalle.

Kirkkomme hallintoa uudistetaan nyt kohti suurempia hallintoyksiköitä. Suunta on hyvä. Joka vaiheessa, niin taloutta ja kiinteistöjä kuin koko hallintoa pohdittaessa tulee aina pitää selkeänä mielessä kirkon säilyminen rakkauden yhteisönä ja että mahdollisimman moni voi löytää pelastuksen Kristuksessa.

mp Elia

Metropoliitta Elian kirkkovuoden alkaessa 1.9.2019 Oulussa Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa pitämä opetuspuhe:

PYHITYKSEN POLULLA

Syyskuun 1. päivänä aloitamme uuden kirkkovuoden. Vuodenkiertoa seuratessamme kuljemme pyhityksen polkua, joka on annettu meille sielujemme pelastukseksi. Meidän tehtävämme on joko seurata tätä polkua tai vaihtoehtoisesti kulkea omaa polkuamme. Kaiken kattava periaate on vapaaehtoisuus, Jumala ei pakota ketään vaan Hän kutsuu meidät yhteyteensä sanoen ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua”. (Mark. 8:34). Tässä kohtaa on siis täysi valinnan vapaus.

Sen sijaan valinnan vapautta meillä ei ole jo aiheutettuihin ongelmiin. Ihmiskunnan ja samalla tämän planeetan tulevaisuus on pitkälti meidän käsissämme. Viime aikojen tutkijoiden erittäin huolestuttavat viestit kertovat karua kieltä kärsivästä maapallosta. Ihmisen itsekkyys, rahanahneus ja välinpitämättömyys kostautuvat ennen näkemättömällä tavalla. Kalleimman hinnan maksavat jälleen kerran kolmannen maailman maat ja miljoonat köyhyydessä elävät. Surullista on, että vasta nyt kun katastrofi lähestyy omaa tonttia, rikkaat länsimaatkin ovat tosissaan heränneet.

Patriarkkamme Bartholomeos on jo 1980-luvulta lähtien herättänyt keskustelua aiheen tiimoilta. Hänen kirjoituksensa koko maapalloa koskettavasta ekokriisistä on ajankohtaisempaa luettavaa kuin koskaan. Patriarkkamme lähestyy kysymystä nöyryyden ja asketismin näkökulmasta. Luontoa ei tule tarkastella poliittisesta näkökulmasta tai hyötynäkökulmasta, vaan sillä on syvä hengellinen ulottuvuutensa.

”Rikokset luontoa kohtaan ovat syntiä: lajien kuolema, Jumalan luoman biologisen moninaisuuden tuhoaminen, ihmisen itsensä aiheuttamien ilmastonmuutoksen, luonnonmetsien ja vesialueiden tuhoaminen ja saastuttaminen, maan ja ilman myrkyttäminen, kaikki tämä on syntiä.” (Patriarkka Bartholomeos, Santa Barbara 1997)

 

Jo 30 vuoden ajan olemme kirkon vuosittaisessa kulussa viettäneet syyskuun 1. päivää luomakunnan päivänä. Nyt näyttää siltä, että tätä päivää tulee viettää hieman useammin. On kysymys arjessa tehtävistä valinnoista, niistä pienistä jokapäiväisistä valinnoista, joita päivittäin teemme.

Vastuuta emme voi siirtää kenellekään toiselle emmekä odottaa ’jonkun muun’ tarttuvan ohjaksiin. Patriarkan kehotus yksinkertaiseen ja askeettiseen elämäntapaan toimikoon ohjenuorana. Kysymys kuuluu: onko luomakunta vain ihmisen loputtomia tarpeita tyydyttävä aarreaitta vai onko sillä syvempi ja hengellisempi merkitys kuvastaa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan? Jos vastaamme tähän kyllä niin on aika toimia.

 

”Sinä toit minut tähän elämään kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita, tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa- Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi. ” (Kiitosakatistos, 2. iikossi)

Paimen-Sanomien pääkirjoitus 2/2019

ILMAN LITURGIAA EI OLE KIRKKOA

Kesä koittaa ja sitä myötä koko Suomi siirtyy ulos maalle, aurinkoon ja rannalle. Mutta kirkko on siinä missä on. Tämä kuvaa melko hyvin oman kirkkomme näkyä tässä maailmassa: vaikka olosuhteet ja maailma muuttuu, kirkko on ja pysyy.

 

Juuri tässä onkin meidän kirkkomme vahvuus. Emme juokse trendien perässä eikä kirkko vaihda väriä olosuhteiden pakosta. Toisen kansankirkkomme parissa käydään säännöllisin väliajoin keskustelua jumalanpalvelusuudistuksesta ja sen tarpeellisuudesta. Eräässä keskustelussa ihmeteltiin miksi ortodoksit eivät napise omasta liturgiastaan eikä siitä kuinka muuttumaton ja aina samanlainen se aina on.

 

Kuinka selittää ihmiselle miten ylevä ja juhlallinen liturgia on ja kuinka se meissä vaikuttaa? Liturgiaa ymmärtääksemme meidän olisi tarkasteltava sitä ikään kuin sisältäpäin ja tultava osallisiksi liturgian pyhittävistä voimista. Liturgia ja Herran pyhä ehtoollinen avaa meidät näkemään tämän maailman ja kohtaamaan sen sekä toisen toisemme uudella tavalla. Nikolaj Gogol pukee tämän sanoiksi seuraavasti:

”Siksi sen, joka tahtoo kehittyä ja tulla paremmaksi, on hyvä osallistua mahdollisimman useasti jumalalliseen liturgiaan ja kuunnella sitä tarkkaavasti. Se vaikuttaa mieltä ylentävästi ja muovaa ihmistä hänen huomaamattaan”. (Nikolaj Gogol: Ajatuksia jumalallisesta liturgiasta)

Ilman liturgiaa ei ole kirkkoa. Liturgia on ikään kuin näkymätön ja vahva side, joka liittää meidät kaikki niin maailmanlaajuiseen kirkkoon kuin omaan yhteisöömme sekä Kristukseen. Liturgia on ajaton ja aina yhtä ajankohtainen. Liturgiassa ei ole parasta ennen päiväystä. Siksi me emme napise emmekä halua muuttaa liturgian sisältöä.

Tämän kaiken haluan sanoa teille rakkaat seurakuntiemme jäsenet koska haluan kehottaa teitä tulemaan liturgiaan ja osallistumaan ehtoollisesta. Ja vaikka olisi mennyt pitkäkin aika viime kerrasta se ei haittaa. Oliko kesä tai talvi, oliko elämän haasteet olleet helppoja tai raskaita, kirkko on ja pysyy. Kesän liturgiat ja praasniekat odottavat sinua , olet sydämellisesti tervetullut!

Sommaren kommer och hela Finland går ut på landet, till solen och stranden. Men kyrkan är där den är. Detta är en bra illustration av vår kyrkans vision i denna värld: även om omständigheterna och världen runtomkring oss förändras, är kyrkan där som den är. Och detta är dess styrka. Vi följer inte trenderna, inte heller byter kyrkan färg på grund av omständigheterna.

 

Det finns en viss återkommande diskussion om behovet av att reformera gudstjänster i vår andra nationella kyrka. I en konversation undrade någon varför de ortodoxa inte klagar om sin liturgi och om hur oföränderlig den är. Hur kan man förklara åt någon hur ädel och högtidlig liturgin är och hur den påverkar oss? För att förstå liturgin måste vi se på det från insidan och ta del av liturgins heliggörande krafter. Genom liturgin ser vi världen och varandra på ett nytt sätt.

 

Nikolaj Gogol uttrycker det så här:

"Därför är för den som vill utvecklas och blir bättre, bra att delta i så många gudomliga liturgier som möjligt och lyssna noggrant på texterna. Det påverkar upplyftande på sinnet och formar människan utan att han märker det ". (Nikolaj Gogol: Tankar om gudomliga liturgin)

Utan liturgi finns ingen kyrka. Liturgi är som ett osynligt och starkt band som förbinder oss alla i en global kyrka såväl som i vår egen gemenskap och förenar oss med Kristus. Liturgin är tidlös och alltid lika aktuell. Liturgin har inte något bäst före datum. Det är därför vi inte vill förändra liturgins innehåll.

Av allt detta jag har sagt vill jag uppmana dig att komma till liturgin och delta i nattvarden. Även om det var länge sedan du var i kyrkan, gör det ingenting. Vare det sommar eller vinter, hur det än har det gått i livet,kyrkan är och förblir. Liturgin och olika sommarens prasniek väntar på dig, du är varmt välkommen!

mp Elia

Pääsiäistervehdys vuonna 2019

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA -

TOTISESTI NOUSI!

On koittanut kirkkovuoden suurin juhla, Herran pyhä pääsiäinen, johon koko kristillinen usko pohjautuu. Kristuksen ylösnousemuksen ympärille rakentuu koko kirkkokalenteri, ja jota me kristityt elämme ja koemme todeksi, emme vain kerran vuodessa tai vain yhtenä päivänä, vaan koko nelikymmenpäiväisen juhlakauden pääsiäissunnuntaista Herran taivaaseenastumisen juhlaan asti. Tyhjän haudan ihmeestä kerrotaan myös jokaisen sunnuntain aamupalveluksessa luettavassa ylösnousemusevankeliumissa.

Ihmiseksi tulleen Jumalan lihalliset kärsimykset ja kuolema ristillä ovat tosiasia. Ne ovat elävää todellisuutta, josta juuri Hänen tyhjä hautansa meille kertoo. Kristus on herätetty kuolleista, kuten pyhä apostoli Paavali kirjoittaa. Näin myös me kristityt olemme kastetut Kristukseen ja kuolleet Hänen kanssaan Kunniallisella ja Eläväksi tekevällä Ristillä:

 ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” (Room. 6:4-5)

Me olemme kuolleet pois synnistä ja näin ollen elämme Jumalalle Kristuksessa. Tätä varten olemme paastonneet nelikymmenpäiväisen Suuren paaston, ei Jumalaa, vaan itseämme varten, jotta olisimme valmiit ottamaan ylösnoussut Kristus vastaan. Pääsiäinen on joka vuosi ja siihen valmistaudutaan ja paastoon kutsutaan joka kevät. Juuri siksi pyhä isämme Johannes Krysostomos kuuluisassa pääsiäissaarnassaan lohdullisesti toivottaa jokaisen alusta asti paastoten kilvoitelleen iloitsemaan palkastaan. Samoin hän toivottaa myös ne, ketkä vasta aloittivat paaston tai eivät ole paastonneet juhlapöytään mukaan, sillä kukaan ”älköön olko huolissaan viivästymisestään, sillä valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin, hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle. Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen: tuolle hän antaa, tälle hän lahjoittaa. Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin. Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää. Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta. Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa. Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.”

Pääsiäisellä on tämän teologisen yhteyden lisäksi myös kosminen ulottuvuus, sillä ei ole sattumaa, että juhlien juhla on keväällä silloin kun valo voittaa pimeyden. Elämä voittaa kuoleman, ei vain kirkossa, vaan koko luomakunnassa. Tästä luomakunnasta meidät kristittyinä on myös asetettu huolehtimaan. Yhtä lailla niin kuin huolehdimme sielustamme, on meidän huolehdittava luonnosta, jotta kuolema ei saisi meitä tai ympäristöämme valtaansa, vaan saisimme osaksemme iankaikkisen elämän. Toki fyysinen kuolema koskettaa aikanaan meitä jokaista, tulihan Kristus itsekin osalliseksi Aabrahamin helmasta laskeutuessaan alas tuonelaan, josta kolmantena päivänä nousi kirkastuneessa ruumiissaan ylös. Kuolema ei voinut pitää sisällään Elämänantajaa.

Pyhän apostolimme Paavalin sanoin: ”Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi. Hänhän sanoo: – Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:1-2)

Tämä päivä on se, jonka Herra teki – iloitkaamme ja riemuitkaamme, sillä Kristus on noussut ylös kuolleista!

Metropoliitta Elia

Paimen-Sanomien pääkirjoitus 1/19

KIRKON TEHTÄVÄ TÄSSÄ AJASSA

Saamme aina vuoden alussa kirkon edellisen vuoden tilastot.  Viime vuosina se ei ole ollut kirkon kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Viime vuoden tilastot paljastavat muutaman olennaisen asian, johon meidän kirkkona tulee kiinnittää huomio. Ensiksikin kasteiden määrät ovat laskeneet. Tämä voidaan osittain selittää pienellä syntyvyydellä mutta trendi molemmissa kansankirkoissa näyttää olevan se, että lapsia myös jätetään kastamatta. Toinen jo useita vuosia jatkunut huolestuttava piirre on kirkosta eroamiset. Ovi käy tosin molempaan suuntaan, kirkkoon liitytään kutakuinkin saman verran kuin siitä erotaan. Ortodoksinen kirkkomme vetää silti yhä puoleensa ihmisiä koska sillä on tietyllä tavalla hyvä brändi: kirkon ajattomuus, kirkkotaide, liturginen ja sakramentaalinen elämä vetää puoleensa ihmisiä rationalismia ja tieteellisyyttä korostavassa maailmassa. Meidän kirkollamme on mitä tarjota ihmiselle joka janoaa syvempää ja mystisempää kosketusta Jumalan tuntemisessa ihmisen etsiessä merkitystä omaan elämään.  Toisaalta on niin, että nuoret aikuiset (20–40 vuotiaat) on se ikäryhmä jossa tapahtuu eniten. Liki puolet eroamisista ja liittymisistä tapahtuu tässä iässä.  Mistä tämä kertoo? Helpoin selitys olisi syyttää yleistä maallistumiskehitystä. En kuitenkaan lähde hakemaan selitystä vain kirkon ulkopuolella olevista tekijöistä, vaan meidän tulee katsoa myös itseemme ja miettiä missä olemme kirkkona epäonnistuneet.

Eräs tekijä on kirkon julkisuuskuva. Viime vuosina kirkko on ollut ikävästi julkisuudessa erilaisten oikeusprosessien kautta. Jatkon kannalta tämä on kestämätön tilanne. Piispojen ja kirkollishallituksen tehtävä on tukea, valvoa ja auttaa seurakuntien työntekijöitä kaikessa mahdollisessa, jotta voidaan ennalta ehkäistä tämän kaltaiset tilanteet. He tarvitsevat esimiesten tukea työssä ja siinä jaksamisessa. Vain tukemalla työntekijöitä ja arvostamalla heidän työtään myös kirkko voi paremmin. Ikävä kyllä viime vuodet ovat osoittaneet että sekä valvonta että tuki on liian usein puuttunut.   Toinen tekijä, joka vaatii sisäistä tarkastelua, on seurakunnissa tehtävän työn jatkuva arviointi. Tilastot osoittavat että työikäiset nuoret aikuiset katoavat kirkon piiristä. Mitä meillä on tarjota heille? Millaista tukea ja kannustusta me heille tarjoamme? Mitä he seurakunnalta odottavat? Olemmeko kuunnelleet heidän tarpeitaan vai olemmeko liian usein kirkon työntekijöille tyypilliseen tapaan olleet itse äänessä tosiasiassa kuuntelematta seurakuntalaisia? Kolmantena pidän tärkeänä sitä että kirkko osallistuu yhteiskunnassa käytävään keskusteluun ja ottaa rohkeasti kantaa erilaisiin ilmiöihin. Sitä myös kirkkokansa meiltä odottaa. Kirkon näkyvyys ja ennen muuta piispojen lausunnot ovat eräs tärkeä osa tätä prosessia. On siis monta asiaa, joissa voimme parantaa.

Nyt suunnitteilla oleva seurakuntauudistus antaa kirkolle mahdollisuuden arvioida tekemäämme työtä uudella tavalla.  Uudistuksen tulee kuitenkin lähteä liikkeelle koko kirkon tasolla eikä kuvitella, että ” nyt vain jatketaan siitä mihin eilen jäätiin” tai että ”muutos on hyvä kunhan se ei kosketa meidän seurakuntaa tai yhteisöä.”  Meneillään olevan uudistuksen eräs pääkohdista on työntekijöiden suurempi jalkautuminen seurakuntalaisten pariin tekemään sitä työtä, johon meidät on koulutettu, valittu ja josta me saamme myös rahallisen korvauksen.  Kirkon tehtävä on kulkea mukana seurakuntalaisen arjessa ja koko elämässä.  Jos onnistumme tässä kirkkona, voi sillä olla yllättävän suuri merkitys silloin kun ihminen miettii kuuluako ortodoksiseen kirkkoon vai ei. Kirkon tulee puhua niin että ihmiset ymmärtävät sitä!

Vi fick nyligen förra årets statistik gällande vår kyrka.  Den visade sig  att cirka tusen människor lämnade kyrkan ifjol. Speciellt vuxna i åldern 20-40 är den åldersgruppen som oftast säger nej till kyrkan. Varför är det så? Det är helt klart att sekuläriseringen spelar en roll men det är inte hela sanningen. Vi måste kunna  och våga  analysera var vi inte har lyckats så bra som kyrka. Kyrkans image har inte varit den bästa under senaste åren. Vissa församlimgar har hamnat i blåsväder  när det gäller  juridiska problem. Som kyrka måste vi kunna leda och stödja de som arbetar där. Vi måste även noggrannare våga värdera det arbete som  görs i församlingarna och fundera var och hur vi har misslyckatts med  de unga vuxna. Och  som tredje punkt anser jag att kyrkan måste våga oftare delta i samhällsdebatten. Församlinsgmedlemmarna väntar på biskoparnas åsikter och ställningstaganden. Vi kan förbättra som kyrka på olika sätt.

Det pågår en förnyelseprocess  som bäst.  Genom den har vi en  möjlighet att att förnya arbetet i hela kyrkan och svara på de krav som bade samhället och församlinsmedlemmarna ger oss. Kyrkans uppgift är att vandra tillsammans med människor i deras liv. Det kan ha en viktig betydelse när man övervägar om man skall tillhöra ortodoxa kyrkan eller inte. Kyrkan måste kunna tala ett språk som människor förstår!

 

mp Elia