”Me kirkon työtä tekevät aina toivomme, että tavoittaisimme seurakuntalaiset paremmin ja saisimme mahdollisimman monen kutsuttua aktiivisesti osallistumaan kirkon jumalanpalveluselämään ja sen kautta elämään johtavalle tielle.” – Jaakko Vainio
Pohjois-Suomen ortodoksisessa seurakunnassa Rovaniemellä tekee Lapin kappeliseurakunnan pappi isä Jaakko Vainio tärkeää ja ahkeraa työtä seurakunnan ja koko kirkon hyväksi. Tammikuussa metropoliitta Elia myönsikin monessa mukana olevalle isä Jaakolle papin kultaristin kanto-oikeuden. Hiippakuntasihteeri tavoitti kiireisen isä Jaakon ja keskusteli hänen kanssaan niin papin työstä kuin ajankohtaisista asioista.
Terve isä Jaakko, mitä sinulle kuuluu juuri nyt?
Kiitos kysymästä. Vastaan vain: ihan hyvää. Sanoisinko olevani melko väsynyt, mutta kuitenkin varsin onnellinen.
Olet valmistunut teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2014. Lähdit aika suorilta valmistumisesi jälkeen kirkkoherraksi silloiseen Lapin seurakuntaan, millaisena koit työn vastavalmistuneena pappina? Vaikka olin valmistunut yliopistosta vain muutamaa kuukautta ennen työni aloittamista, olin onneksi saanut palvella pappina vajaan vuoden ajan ja diakoninakin pari vuotta ennen seurakuntatyöhön ryhtymistä. Helpotti työssä aloittamista, että esimerkiksi jumalanpalvelusten toimittamiseen oli kehittynyt jo jonkinlainen rutiini, eikä siis aivan kaikki ollut uutta. Tehtävien moninaisuus tuli kenties jonkinlaisena yllätyksenä. Ainakin pienen seurakunnan kirkkoherrana saa tehdä ja joutuu tekemään kaikkea mahdollista. Käytännössä kaiken sen mitä kukaan muu ei tee. Kenties aiempi kokemus erilaisista työtehtävistä helpotti monialaisen tehtäväkentän hallintaa. Samoin aiemmat luottamustehtävät mm. seurakuntien neuvostossa ja valtuustossa sekä kirkon järjestöissä helpottivat hallinnollisten tehtävien hoitamista. Varsinkin alkuun työssä suoriutumisessa suuri apu oli pappiskollegaystävistä, joilta sai neuvoja, apua ja tukea missä tahansa.
Pappien kollegiaalisuus on ilmeisen tärkeää ja toimitkin tällä hetkellä myös Ortodoksisten pappien liiton puheenjohtajana. Mikä on pappien liiton tehtävä ja rooli tänä päivänä kirkkomme papiston välisten suhteiden ylläpitäjänä?
Kollegiaalisuuden merkitys on todella suuri. Pappien liitto on keskeinen toimija papiston jäsenten keskinäisen yhteyden ylläpitämisessä ja vahvistamisessa. Viime vuosina olemme muun muassa aktiivisesti vahvistaneet kirkkomme keskustelukulttuuria. Liitto on kenties ainoa toimija, joka kokoaa säännöllisesti kirkkomme papistoa yhteen yli hiippakuntarajojen. Esimerkiksi noin kaksi kertaa vuodessa järjestettävät opintopäivät paitsi kokoavat papistoa yhteen, niin myös antavat mahdollisuuden uuden oppimiseen ja ajankohtaisten aiheiden käsittelyyn.
Olet nyt Lapissa pappina kahdeksatta vuotta, millaisena koet Lapin työalueena ja millaisia muutoksia seurakunnassa ja työssäsi olet tänä aikana havainnut? Seurakuntalaiset ovat mahtavia ja Lappi alueena kauneinta Suomea, joten hyvähän täällä on papin palvella. Myös työyhteisössämme Lapissa on työntekijöiden kesken hyvä keskinäisen kunnioituksen, arvostuksen ja luottamuksen ilmapiiri. Se auttaa meitä kaikkia palvelemaan seurakunnassa parhaalla mahdollisella tavalla. Toivon, että olemme yhdessä kyenneet rakentamaan yhteisöä, johon jokainen voi kokea olevansa tervetullut. Kun kysytään, mikä on muuttunut, on kai pakko sanoa, että suurin osa työssäoloajastani on toteutettu hallinnon uudistusta ja valmisteltu pohjoisen Suomen seurakuntien yhdistymistä. Uudistuksessa on menty sekä hyvään että huonoon suuntaan. On järkevää, että hallinnolliset asiat hoidetaan aiempaa suuremmissa yksiköissä ja päällekkäisiä toimintoja karsitaan. Luonnollinen yksikkö näiden tehtävien hoitamiseen olisi hiippakunta. Uudistuksessa on kuitenkin menty sekä kirkon perinteen että seurakuntalaisten identiteetin kannalta myös huonompaan suuntaan. Maassamme tulisi olla moninkertainen määrä yksiköitä, joita kutsutaan nimellä seurakunta. Seurakuntia voisi olla esimerkiksi suunnilleen yhtä monta kuin toimessa olevia pappeja tai vaihtoehtoisesti yhtä monta kuin kirkkoja on. Tällöin yhdellä papilla olisi hoidettavanaan useampi seurakunta. Tällä en tarkoita sitä, että nämä seurakunnat olisivat samanlaisia hallinnollisia yksiköitä kuin nykyisin seurakunnat ovat.
Oulun hiippakunnan osalta suurten hiippakuntien kokoisten seurakuntien ongelmaa on vähennetty kappeliseurakuntia muodostamalla. Tällä tavalla ihmisille ”seurakunta” on edes hieman lähempänä, vaikka kappeli-sanaa seurakunnan yhteydessä vierastankin.
Jossain vaiheessa prosessia taidettiin puhua myös pyhäkköseurakunnasta, mutta sellaista käsitettä ei tämänhetkinen kirkkolaki tunne. Aika näyttänee, onko lopulta uudistettu kirkon hallintoa ja seurakuntarakennetta oikeaan suuntaan, näin on myös metropoliittamme Elia usein todennut. Toki seurakunta viime kädessä on yhtä kuin sen jäsenet tai koolla oleva yhteisö, eikö niin?
Totta kai, tätä juuri tarkoitin. Nythän se yksikkö, jota kutsutaan nimellä seurakunta, käytännössä muodostuu jopa kymmenistä yhteisöistä, jotka kirkon ymmärryksen mukaan ovat todellisia seurakuntia.
Täytät tänä vuonna neljäkymmentä vuotta. Nuoresta iästäsi huolimatta olet ehtinyt toimia myös muun muassa rauhanturvaajana ennen ortodoksisen teologian opintojasi. Koetko, että siitä on ollut hyötyä papin työssä?
Mielestäni kaikesta elämänkokemuksesta ja kokemuksesta erilaisista työtehtävistä on hyötyä papin tehtävässä. Ennen työtäni Lapin seurakunnassa olen työskennellyt muun muassa postinjakajana, pizzeriatyöntekijänä, talonmiehenä sekä sotilaana rauhanturvatehtävissä ja varusmiesten kouluttajana. Myös ortodoksisen kirkon nuorisotyön parissa olen tehnyt vuosien ajan mm. leirityötä. Ennen teologian opintojani olen aloittanut ja jättänyt kesken matematiikan ja rakennustekniikan opinnot.
Palvelet varsinaisen tehtäväsi ohella myös sotilaspastorin tehtävässä Lapin rajavartiossa. Mitä ajattelet kirkon ja puolustusvoimalaitoksen välisestä suhteesta, eikö kirkon ole mentävä sinne, missä ihmiset ovat?
Kirkon on tosiaan välttämätöntä olla läsnä ihmisiä varten siellä missä ihmiset ovat. Meidän pappien tulee olla käytettävissä myös rajavartiolaitoksessa ja puolustusvoimissa palveleville varusmiehille ja henkilöstölle. Palvelusta suorittavat varusmiehet elävät elämän suurten kysymysten äärellä aikuisuuden alkutaipaleella. He tarvitsevat kaiken henkisen ja hengellisen tuen niin vallitsevan rauhan aikana kuin myös mahdollisen kriisin aikana. Tämän henkisen ja hengellisen työn merkitys ihmisten toimintakyvylle ymmärretään sotilasorganisaatioissa varsin hyvin.
Pappina pääset siis tekemään monenlaista työtä. Mikä pappeudessa on mielestäsi parasta ja mikä haastavinta? Parasta ovat jumalanpalvelukset ja ihmisten kohtaamiset. Erityisesti sellaiset ihmisten kohtaamiset, joissa itsellä ei inhimillisesti ole juuri mitään annettavaa tilanteessa ja silti voi huomata pystyvänsä auttamaan ihmistä olemalla vain välikappaleena.
Haastavinta on kenties työn aiheuttama henkinen kuormitus. Itselläni on tapana murehtia monia asioita, eikä se helpota omaa osaani ihmisten palvelijana ja auttajana.
Pappi kantaa harteillaan niin Kristusta kuin seurakuntalaisten huolia ja murheita. Huolehditaanko kirkossa mielestäsi riittävän hyvin myös pappien henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista sekä työssäjaksamisesta?
Tähän joudun vastaamaan, ei huolehdita.
Säännöllinen jumalanpalveluselämä on toki itsessään merkittävä hengellistä elämää vahvistava, tai ainakin vahvistuksen mahdollistava tekijä. Saammehan työksemme rukoilla. Muuten kirkossa ei mielestäni riittävästi huolehdita papiston ja muun henkilöstön hyvinvoinnista. Ehkä on totuttu ajattelemaan, että rukous ja jumalanpalvelukset ovat riittävä tuki työntekijöille. Kaikkea hyvinvoinnista huolehtimista ei kuitenkaan pitäisi sälyttää Jumalan hoidettavaksi, vaan voisimme jokainen tehdä siinä osamme. Kirkossa tulisi ohjata huomattavasti enemmän aineellisia ja ajallisia resursseja työntekijöistä huolehtimiseen ja työolosuhteiden kohentamiseen. Liian moni kirkkomme työntekijä on uupunut työssään. Itsellänikin on välillä melkoista tasapainoilua jaksamisen rajoilla.
Olet saamelaisten totuus- ja sovintokomission seurantaryhmässä mukana kirkkomme edustajana. Millaisia odotuksia sinulla on komission työhön liittyen?
Toivon ja uskon, että tämä on hyvä alku. On tärkeää, että menneisyydessä koetut vääryydet on lupa sanoa ääneen. Vielä paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että niistä opitaan. Toivottavasti myös valtaväestö tulisi prosessin aikana nykyistä paremmin tietoiseksi Suomen kolonialistisesta historiasta ja nykypäivästä.
Seurantaryhmän tehtävänä on sananmukaisesti seurata prosessia, tukea komission työtä ja aikanaan helpottaa komission työn tuloksena valmistuvien toimenpide-ehdotusten täytäntöönpanoa ja niihin sitoutumista. Prosessissa katse ei saakaan olla vain menneeseen, vaan sen tulee vahvasti suunnata tulevaisuuteen.
Totta, Suomikaan ei valitettavasti ole ollut täysin viaton kolonialismin harjoittajana.
Kysyit Lapin Kansan kirjoituksessasi (12.2.), mihin muihin kirkkoihin Oulun ev.lut. piispa Jukka Keskitalo viittasi Vatikaanin vierailulla sanoessaan: ”Tulemme vielä myös siihen hetkeen, jolloin koko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, ja muidenkin kirkkojen, on syytä pyytää anteeksi saamelaisilta.” Hän on sittemmin Twitterissä täsmentänyt viittaavansa kaikkiin kirkkoihin ”kohdistamatta mihinkään erityisesti”, ja korosti samalla, kuinka olennaista on se, että kirkot ovat avoimia alkaneelle totuus- ja sovintoprosessille ”ja sen myötä mahdollisesti esiin tuleville asioille”. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?
Hienoista ihmetystä ainakin mikäli puhutaan juuri Suomesta, missä kirkkoja on kovin vähän. Siten kommentti näyttäytyi syyttävän sormen osoittamisena ortodoksisen kirkon suuntaan. Mennään ikään kuin asioiden edelle, kun ennakoidaan prosessin lopputulemaa prosessin vasta käynnistyttyä. Toki kommentin olisi voinut tulkita niinkin, että sillä viitataan vaikka eri kansallisvaltioiden historiallisiin valtionkirkkoihin. Kuitenkin meidän kontekstissamme suomalaistamistoimet ovat samalla olleet vahvasti myös luterilaistamistoimia.
Yhdyn piispa Keskitalon sanoihin siinä, että kirkkojen tulee olla avoimia totuus- ja sovintoprosessille.
Vaikka kirkollamme ei olisikaan samanlaista menneisyyden painolastia aktiivisena kolonialistisena toimijana kuin evankelis-luterilaisella kirkolla, on meidänkin syytä seurata prosessia avoimin mielin herkällä korvalla ja odottaa mitä komission työ tuo tullessaan ja mitä toimia se kirkoltamme edellyttää.
Kristittyinä meidän tulee muistaa, että vääryyttä on myös hyvän tekemättä jättäminen.
Vaikka et itse aktiivisesti teekään työtä saamelaisalueella, miten kirkko (seurakunta) on onnistunut tavoittaa ortodoksit kolttasaamelaiset? Ainakin Pohjois-Lapin työpari on ahkerasti tehnyt monta vuotta heidän kanssaan työtä.
Me kirkon työtä tekevät aina toivomme, että tavoittaisimme seurakuntalaiset paremmin ja saisimme mahdollisimman monen kutsuttua aktiivisesti osallistumaan kirkon jumalanpalveluselämään ja sen kautta elämään johtavalle tielle.
Kolttasaamelaisten parissa tehdystä kirkollisesta työstä puhuttaessa on ensimmäiseksi nostettava esiin Petsamon seurakunnan ja evakkovuosien jälkeen Lapin seurakunnan papin isä Yrjö Rämeen työn merkitys, jota kolttasaamelasten keskuudessa yhä lämmöllä muistetaan. Myöhemmin saamelaisalueelle Ivaloon saatiin matkapapisto. Kolttasaamelaisen kanttorin Erkki Lumisalmen merkitys alueen kirkolliselle työlle on ehdottomasti nostettava myös esiin. Nykyisin pohjoisessa työskentelevät kanttori Anneli ja isä Rauno Pietarinen ovat molemmat opiskelleet koltansaamea ja käyttävät sitä aktiivisesti erityisesti jumalanpalveluksissa. He ovat myös aktiivisesti kehittäneet kirkollisen työn tekemisen muotoja.
Kirkkomme oli 80-luvun alussa erityisen aktiivinen, jopa aloitteellinen toimija koltansaamen kielen elvytyksessä. Nyt jo vuosia tauolla ollutta liturgisten tekstien käännöstyötä ollaan jälleen käynnistämässä Lapin seurakunnan tehtyä asiasta aloitteen viime vuoden kirkolliskokoukselle.
Rohkenen kuitenkin sanoa, että kirkon tasolla kolttasaamelaisten parissa tehtävää työtä ei aina ole riittävästi arvostettu, eikä moni näe sen arvoa ja merkitystä edelleenkään.
Kiitos haastattelusta ja voimia työhösi! Suuri paasto on jo ovella, millaiset paastoterveiset haluat lähettää tämän haastattelun lukijoille?
Valoisaa ja hengellisesti kohottavaa paastonaikaa kaikille!
Teksti ja kuva: Artturi Hirvonen